Miksi on niin vaikeaa äänestää Vihreitä

Minun suhteeni luontokappaleisiin alkoi television välityksellä, kuten silloin tapana oli. Silmät ymmyrkäisinä ihmettelin ja ihailin maailmamme monimuotoisuutta, missä mitä erilaisimmat olennot hoitelivat päivittäisiä askareitaan. Planettaamme oli ja on ihmeellisen kaunis.

Varhaisteininä huomasin, että tämä ihmeellisyys ei ole itsestäänselvyys, vaan sen olemassaoloa ja monimuotoisuutta on puolustettava. Muistan kokeneeni voimattoman raivon tuntemuksia, kun valaiden lahtaamiselle ei saatu loppua. Ilmiasun tuntemukset saivat lähinnä kyyneleiden ja sen vannomisen muodossa, että jahka minä olen iso ja vahva niin nuo ryökäleet saavat varoa.

Mutta eihän se sitten aina ollutkaan niin, että vain paksut sedät tappavat bambit pois. Monesti oli myös kyse epätoivosta, jolloin perheen ainoa eloonjäämistoive oli valloittaa ala joltain eläimeltä, joka tarvitsi sitä yhtä kipeästi. Ja tällöin maailmaa ei parantaisi se, että kyynelehtisin molempien puolesta.

Oli valittava jonkinmoinen filosofinen peruslinja. Joko hyväksyä a, absoluuttinen ihmisarvo, jolloin jokaisen ihmiselämän säilyttäminen on arvokkaampi asia kuin mittaamaton määrä muuta luontoa. Tai olla b, tästä asiasta toista mieltä. Ymmärsin toki jo tuolloin, että kysymys olisi valtavasta ajatuksellisesta harppauksesta, sillä mikäli absoluuttisuus kielletään, niin edessä onkin jo mittaaminen ja punnitseminen. Ja sitä lajia ovat harrastaneet maailmanhistoriassa erittäin epäilyttävät joukkiot, kun taas ensimmäisen kannan puolella tuntuivat olevan hyvikset.

Minä en ollut hippi, uskoin kertomatauluun, osasin aakkoslaulun ja edessä siinteli jo Helsingin kauppakorkeakoulu (mä mihin landeopistoihin, vaikka pikkukaupungissa asuinkin). Joten päättelin, että vaihtoehdolla a onnistuttaisiin lopulta tuhoamaan kaikki, mitä puolustamisen arvoisena pidin. Ja nuoruuden ehdottomuudella päätin, että prkl se on sitten se b.

Tämä perusnäkemys siitä, että mikäli ihmisen ja luonnon (hyvin epämääräinen termi) edut ovat vastakkain, niin tällöin on asetuttava luonnon puolelle. Tietysti tolkku säilyttäen, ja tolkun määrittelyhän on minun tapauksessani aina se keskeinen harkintaa ja pohdintaa aiheuttava asia. Mutta sen kanssa voi elää, kun peruslähtökohta on selvä.

Tästä päästään Vihreään liittoon. Kun äänestämään pääsin, niin valinta oli tietysti aivan selvä. Oli siellä niitä ihme risupartojakin, mutta olivat sentään oikealla puolella. Enemmän vastenmielisyyttä koki paksuja kepu, demari- ja kokoomuslaisia kohtaan, jotka kaikessa massiivisessa rumuudessaan olisi puolestani voinut mainiosti lähettää ruoaksi niille nälkää näkeville. Vasurit koska kommunismi.

Ja loikataan nykypäivään. Luonnonsuojelun lisäksi yksiksi keskeisimmistä arvoistani on noussut valistusideaalien ja vapaan mielipiteen muodostamisen puolustamisen tärkeys. Se, että väitteen totuusarvo ei ole riippuvainen esittäjän persoonasta ja noudatetusta dogmasta, vaan argumentista itsestään. Näinhän sitä kuvittelisi asian itsestäänselvästi olevan, mutta niinpä.

En minä enää viimeksikään äänestänyt Vihreitä, kun Soininvaara ei ollut ehdolla. Hän ei ole mikään varsinainen susiensuojelusoturi, mutta on hän sentään ollut erinomaisen kirkas järjen ääni. Olen huolestuneena ja harmissani seuranut sitä aivan kummallista retoriikkaa, jota esimerkiksi Vihreät naiset harjoittavat. Ei sillä ole elämänsuojelun tai monen muunkaan hyvän asian kanssa mitään tekemistä, vaan se vaikuttaa Kristiina-instituutin höperöiden teorioiden täytäntöönpanijalta (ok, naistutkimuksessa on muutama ihan kiinnostavakin linja, mutta ne tuppavat hukkumaan hullutusten alle). Enkä tiedä, olisiko Vihreiden politiikka ollut aivan toisenlaista, mikäli Soininvaara olisi puikoissa tai niiden lähellä ollut. Mutta minä en voi hyväksyä sellaisen poppoon politiikkaa, jonka hallitusaikana lanseerataan käsite "saimaannorppien omasuojelu", tapetaan sudet lähes sukupuuton partaalle, hyväksytään urkkimislakeja eikä suostuta kohtaamaan eräänlaisen maahanmuuton todellisuutta. Ja ilmoitetaan, että Suomi ei ole suomalaisten edunvalvontakoneisto.

Vttumaisinta on, että en edes tiedä, kuinka pahan mieleni ja epätoivoni ilmaisisin. Ja harmittaa minua Vihreiden lisäksi tämän suomalaisen "korruptoitumattoman" politiikan muutkin ilmentymät. Joten hankalaksi menee.