torstai 25. marraskuuta 2010

Miksi on niin vaikeaa äänestää Vihreitä

Minun suhteeni luontokappaleisiin alkoi television välityksellä, kuten silloin tapana oli. Silmät ymmyrkäisinä ihmettelin ja ihailin maailmamme monimuotoisuutta, missä mitä erilaisimmat olennot hoitelivat päivittäisiä askareitaan. Planettaamme oli ja on ihmeellisen kaunis.

Varhaisteininä huomasin, että tämä ihmeellisyys ei ole itsestäänselvyys, vaan sen olemassaoloa ja monimuotoisuutta on puolustettava. Muistan kokeneeni voimattoman raivon tuntemuksia, kun valaiden lahtaamiselle ei saatu loppua. Ilmiasun tuntemukset saivat lähinnä kyyneleiden ja sen vannomisen muodossa, että jahka minä olen iso ja vahva niin nuo ryökäleet saavat varoa.

Mutta eihän se sitten aina ollutkaan niin, että vain paksut sedät tappavat bambit pois. Monesti oli myös kyse epätoivosta, jolloin perheen ainoa eloonjäämistoive oli valloittaa ala joltain eläimeltä, joka tarvitsi sitä yhtä kipeästi. Ja tällöin maailmaa ei parantaisi se, että kyynelehtisin molempien puolesta.

Oli valittava jonkinmoinen filosofinen peruslinja. Joko hyväksyä a, absoluuttinen ihmisarvo, jolloin jokaisen ihmiselämän säilyttäminen on arvokkaampi asia kuin mittaamaton määrä muuta luontoa. Tai olla b, tästä asiasta toista mieltä. Ymmärsin toki jo tuolloin, että kysymys olisi valtavasta ajatuksellisesta harppauksesta, sillä mikäli absoluuttisuus kielletään, niin edessä onkin jo mittaaminen ja punnitseminen. Ja sitä lajia ovat harrastaneet maailmanhistoriassa erittäin epäilyttävät joukkiot, kun taas ensimmäisen kannan puolella tuntuivat olevan hyvikset.

Minä en ollut hippi, uskoin kertomatauluun, osasin aakkoslaulun ja edessä siinteli jo Helsingin kauppakorkeakoulu (mä mihin landeopistoihin, vaikka pikkukaupungissa asuinkin). Joten päättelin, että vaihtoehdolla a onnistuttaisiin lopulta tuhoamaan kaikki, mitä puolustamisen arvoisena pidin. Ja nuoruuden ehdottomuudella päätin, että prkl se on sitten se b.

Tämä perusnäkemys siitä, että mikäli ihmisen ja luonnon (hyvin epämääräinen termi) edut ovat vastakkain, niin tällöin on asetuttava luonnon puolelle. Tietysti tolkku säilyttäen, ja tolkun määrittelyhän on minun tapauksessani aina se keskeinen harkintaa ja pohdintaa aiheuttava asia. Mutta sen kanssa voi elää, kun peruslähtökohta on selvä.

Tästä päästään Vihreään liittoon. Kun äänestämään pääsin, niin valinta oli tietysti aivan selvä. Oli siellä niitä ihme risupartojakin, mutta olivat sentään oikealla puolella. Enemmän vastenmielisyyttä koki paksuja kepu, demari- ja kokoomuslaisia kohtaan, jotka kaikessa massiivisessa rumuudessaan olisi puolestani voinut mainiosti lähettää ruoaksi niille nälkää näkeville. Vasurit koska kommunismi.

Ja loikataan nykypäivään. Luonnonsuojelun lisäksi yksiksi keskeisimmistä arvoistani on noussut valistusideaalien ja vapaan mielipiteen muodostamisen puolustamisen tärkeys. Se, että väitteen totuusarvo ei ole riippuvainen esittäjän persoonasta ja noudatetusta dogmasta, vaan argumentista itsestään. Näinhän sitä kuvittelisi asian itsestäänselvästi olevan, mutta niinpä.

En minä enää viimeksikään äänestänyt Vihreitä, kun Soininvaara ei ollut ehdolla. Hän ei ole mikään varsinainen susiensuojelusoturi, mutta on hän sentään ollut erinomaisen kirkas järjen ääni. Olen huolestuneena ja harmissani seuranut sitä aivan kummallista retoriikkaa, jota esimerkiksi Vihreät naiset harjoittavat. Ei sillä ole elämänsuojelun tai monen muunkaan hyvän asian kanssa mitään tekemistä, vaan se vaikuttaa Kristiina-instituutin höperöiden teorioiden täytäntöönpanijalta (ok, naistutkimuksessa on muutama ihan kiinnostavakin linja, mutta ne tuppavat hukkumaan hullutusten alle). Enkä tiedä, olisiko Vihreiden politiikka ollut aivan toisenlaista, mikäli Soininvaara olisi puikoissa tai niiden lähellä ollut. Mutta minä en voi hyväksyä sellaisen poppoon politiikkaa, jonka hallitusaikana lanseerataan käsite "saimaannorppien omasuojelu", tapetaan sudet lähes sukupuuton partaalle, hyväksytään urkkimislakeja eikä suostuta kohtaamaan eräänlaisen maahanmuuton todellisuutta. Ja ilmoitetaan, että Suomi ei ole suomalaisten edunvalvontakoneisto.

Vttumaisinta on, että en edes tiedä, kuinka pahan mieleni ja epätoivoni ilmaisisin. Ja harmittaa minua Vihreiden lisäksi tämän suomalaisen "korruptoitumattoman" politiikan muutkin ilmentymät. Joten hankalaksi menee.

lauantai 23. lokakuuta 2010

Tarttis kai tehä jotain

Perussuomalaisten hämmentävä gallup-suosio nousi jo ällistyttäviin lukuihin. Olin ajatellut, että se pikkuisen reilu 10 pinnaa voisi vielä mennä, mutta väärässä oltiin.

Kannatus on jo sillä tasolla, että että analyysit sameista vesistä ja kalastelijoista eivät enää päde. Varsinkaan, kun potentiaalisia äänestäjiä demareiden tutkimuksen mukaan on yli 30%. Ottaen huomioon, että maahanmuuttoa ja EU-kritiikkiä lukuunottamatta varsinaisia linjauksia persuilla ei ole, niin suuri osa kannatuksesta perustuu muiden kämmäilyyn.

Mutta katsotaanpas. Jos isommat puoleet kovin hädissään alkavat vedellä persumaisempia linjoja, niin sekasorto on valmis. Muutaman piirun siihen suuntaan saattavat ottaa, mutta viisampaa ja tehokkaampaa on käynnistää mediarynnäkkö persuja vastaan.

Tapahtunee näin: persujen heikkoja kohtia ovat ennen muuta roikkupöksyt. Muutama kunnon juttu otsikoilla "Vistbackan matkassa", "Oinosen valtakunnassa", "Virtasen linjaukset" varustettuna kunnon värikuvilla saa aika monen miettimään, että hetkinen. Eikä edes tarvitse vääristellä tai venyttää totuutta - kyllä nuo ehdokkaat, kannattajistaan puhumattakaan saavat aikaan sellaista settiä että jyrkemmälle kannatuksen nousulle voidaan sanoa näkemiin.

Ja toinen rintama: Bushin nerokas strategi Karl Roven (hei, jos äijä on saanyt George W:n kahdesti presidentiksi niin pakkohan sen on olla nero) piti maksiiminaan, että hyökätään vihun vahvuuksia vastaan. Vahvuuksisksi lasken verraten koherentin maahanmuuttokritiikin ja sen arvosteluhan on mennyt aivan plörinäksi, kun lähinnä tunnetta muttei erityistä kykyä omaavat viherbabyt ja paksut tädit ovat antaneet tekstinsä halla-ahon ja- laisten raadeltaviksi. Eli ei niin.

Vaan näin: maahanmuuttokritiikin kredibiliteetin kimppuun on käytävä horjuttamalla uskoa kriitikoiden persooniin. Tähän Halla-aho tarjoaa mainiot mahdollisuudet, sillä muutaman hölmön lausunnon ja prinsessahipiän ansiosta hänen uskottavuutensa on horjutettavissa ärsyttämällä. Otetaan esimerkki aseiden parista, joiden tiimoilta hän itsekin mielellään pakinoi ja tarkastellaan homogatea: tällöinhän hän ihan tarkkaan ottaen kertoi maailmalle, että punnitsi olisiko homoahdostelijan ampumisesta saatava hekuma suurempi, kuin vankeusrangaistuksesta saatava kärsimys. Nyt relevantti kysymys Jussille esitettäväksi olisi, antaisiko hän itse aseluvan henkilölle, joka tietää pohtivan moisia näkökulmia? Vastaus olisi tietenkin se, että hän ei usko ihmisten suustaan tai näppäimistöltään tuollaisia aselupaa hakiessaan päästävän, eli kysymys ei ole relevantti. Mutta kyllä se on, sillä jotkut ovat näköjään niin tyhmiä, että ääneen tämmöisiä lausuvat. Ei se tosta kysymyksestä kuivin jaloin selviäisi.

Ja voidaan jatkaa kysymällä yleisöltä, kuinka moni heistä on joskus aprikoinut mielessään, että haluaisi tappaa jonkun? Ihan oikeasti? En ole varsinainen psykologian asiantuntija mutta kehtaisin esittää, että harvempi.

Toinen on sitten tämä Suomen Sisu. Oli asiassa perää enempi tai vähempi, niin sen kuvaaminen eräänlaisena natsisymppa-järjestönä ei liene kovin vaikeaa. Tässä kohtaa voi sitten vaikka vähän vääristelläkin.

Kolmas on käytännön kysymys persuille: mitä pakolaisille tulisi tehdä? Ihan konkreettisesti siis? Ampua Kreikan tai Espanjan rajalle? Naiset ja lapset kans? Mihin palautetaan, jollei ole asiakirjoja? Laitetaanko keskitysleirille? Ihan oikeasti oikeasti?

Jälleen disclaimer: en minä näitä operaatioita suunnittele tai toteuta. Mutta noilla suuntalinjoilla saattaisi jotain tulosta jo vähän irrotakin. Tähän astihan käytännössä kaikki kirjoittelu on satanut halla-aholaisten ja persujen laariin.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Noksukitinä

Ei tästä montaa vuotta ole, kun Nokian arvostelemista pidettiin jumalanpilkkaan verrattavana suomalaisuuden rienauksena. Yrityskulttuurin kovuudesta kuiskuteltiin vain lähimpien kanssa, vaikka monella oli kertoa ikäviä tarinoita Nokialla työskennelleestä kaverin kaverista. Lehdistö oli hipihiljaa.

Nyt ollaan heilahdettu toiseen ääreen ja kaikilla näyttäisi olevan jonkinlainen hutkintakeppi. Erilaisia syitä yhtiön pyllymäkeen on lueteltu aina Kallasvuon vittumaisuudesta Nokian sijaintiin loskaisessa Helsingissä. Kuukausiliitteessä ongelmiksi oli mainittu matriisiorganisaatioon siirtyminen, paksu keskijohto, liiallinen tuotepaletti ja pitkä sekä jäykkä tuotantoputki.

No niin. En ole puljussa ollut töissä, joten joudun asiaa pohtimaan talonpoikaisjärjen ja hihaan tarttuneen kauppatieteen tutkinnon pohjalta.

Ensiksi tuo parjattu matriisiorganisaatio, jossa matkapuhelinyksikkö jaettiin halpalaitteisiin, multimediakännyihin ja business-puhelimiin. Kyllä tuo minun korviini kuulostaa ihan järkeenkäyvältä erottelulta. Kohderyhmät ja vehkeet poikkesivat koko lailla toisistaan joten paljon kummallisempaa olisi ollut, jos orkesteria olisi johdettu yhtenä mönttänä.

Se, että uusi organisaatiomalli johti sisäisiin kamppailuihin resursseista johtui enemmän siitä, kuinka systeemiä johdettiin kuin siitä, että jako sinällään olisi ollut huono.

Paksusta keskijohdosta en tiedä muuta kuin sen, että kovasti sieltä tuntui juuri siitä portaasta olevan liikettä ulospäin, lihavinakin vuosina.

Liiallinen tuotepaletti - no, jos joku olisi väittänyt 2005, että alalla muuten pärjää kun tekee yhden mallin ja myy sitä helvetin kalliilla, niin hoitolaan olisi kärrätty. Ei tuollaisen toimintamallin menestystä olisi kukaan voinut arvata eikä olisi pitänytkään, sillä se olisi edellyttänyt kohtuutonta riskipositiota. Jälkeenpäin on helppo pitää onnistumista neroutena, mutta olisi se voinut mennä todella kalliisti nurinkin. Ei Nokia voinut lähteä moista strategiaa toteuttamaan minkään tolkun voimalla.

Pitkä tuotantoputki (2 vuotta) - njoo, juu, onhan se pitkä trendien haistamisen ja jopa niiden toteamisen kannalta. Siinä olisi varmaan ollut hyvä pitää yllä jotain hätäfasttrackia eikä olla niin omahyväinen.

Tästä tuli nyt tämmöinen kitinän kritiikki. Tarkoituksena oli kai lausua mielipiteenä, että ei ne nyt ihan kädettömiä Noksulla oleet, vaikka viime aikojen rähäkästä sellaisenkin kuvan on voinut saada.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Ruotsin kielestä

Eräiden tahojen toiveista huolimatta ruotsin kielen asemasta vaikuttaisi tulevan jonkinlainen vaali-issue. Muutamakin pumppu tarvitsisi nyt kipeästi jonkin mukavan vaalikeppihevosen, jolla saataisiin huomio kiinnitettyä pois joko ikävyyksistä tai substansittomuudesta, joten kiintoisia aikoja eletään.

Kokoomuksen touhu ihmetyttää. Paitsi, että puoluekokous (vaikkakin niukasti) äänesti pakkoruotsin poistamisen puolesta en oikein käsitä, mitä puolueen johto siihen tarrautumalla aikoo voittaa. Varsinkin Stubbin kanta, jonka mukaan ruotsiin ei kosketa mikäli Kokkarit ovat hallituksessa keräsi kiukkuisia kommentteja kokoomusbloggaajilta. Ehkä tässä vähän yritetään ratsastaa kahdella hevosella, mutta vaarallista on.

Helsinkiläisenä on usein tavannut suomenkielisten sivistyssukujen jäseniä, joilla on jopa vihamielinen suhde ruotsiin. Viimeksi yhdessä edustustilaisuudessa kahdeksaakymppiä käyvä emeritusprofessori ärisi, että on ikänsä äänestänyt Kokoomusta mutta nyt Stubbin ja Kataisen ruotsikanta harmittaa niin paljon, että joutuu katselemaan muitakin vaihtoehtoja. Vieressä nyökytteli ison pörssiyhtiön pitkäaikainen toimitusjohtaja, jonka mielestä pakkoruotsilla annetaan aivan turhaa tasoitusta muulle maailmalle. Ja kekkerit pidettiin sentään Katajanokan Kasinolla, konservatiivien pyhimmässä.

Viisainta Kokoomukselle kai olisi, että Stubbin käskettäisiin olla tästä aiheesta hiljaa, annettaisiin vastustajien puolueen sisällä meuhkata ja jatkettaisiin vanhaan malliin, jos siihen halua kerran on. En tosin ymmärrä, miksi siihen on halua. Tulevat tuolla touhuilullaan menettämään ääniä, ei tässä pelkät maraton-poseeraukset riitä. Ja Persut kerää pottia.

Vihreät näköjään kanssa yrittävät saada asiasta aikaiseksi paperia. Toivottavasti tulee jotain tolkumpaa ulos kuin miltä tällä hetkellä näyttää, eli sallisivat Itä-Suomessa valinnaisuutta. Kuten RKP aivan oikein huomautti niin se ei vetele, sillä tällöin ei annettaisi yliopistouralle pyrkiville valmiuksia virkamiesruotsin suorittamiseen. Eli taas ns. Vihreää meininkiä, jossa ei mietitä asioita loppuun saakka. Vahinko, että ne ovat noin pahveja.

Demarit ja Kepu seuraavat varmaan keskustelua mielenkiinnolla. Molemmilla olisi suuri tarve saada jokin ns. populistinen juttu pirtaansa. En ihmettelisi, vaikka jompi kumpi tai hädissään kummatkin ottaisivat asian ajaakseen.

Suurin osa tilannetta pohtineista on varmaankin tullut siihen tulokseen, että pakkoruotsin poistuminen tapahtuu joko kohta tai melko kohta. Vaalitaktisesti kysymys onkin nyt siitä, kuinka tehokkaasti se saadaan ulosmitattua. Jos useampi tulee vielä kaapista ulos ja vaatii status quon heiluttamista, niin seurauksena voi hyvinkin ollaa maanvyörymäefekti.

torstai 2. syyskuuta 2010

Mistä näitä persuja oikein tulee?

Taisi olla vuotta 2005, kun Helsingin akateemisissa opiskelijapiireissä alettiin puhua Halla-ahon blogista. Se keräsi verraten nopeasti laajahkon seuraajajoukon, sillä vaikka itse asiasta olisi ollut erikin mieltä niin häntä pidettiin erinomaisen viihdyttävänä kolumnistina, joka vetosi itseään muita fiksumpana pitävien makuun.

Noihin aikoihin porukka äänesti pääasiassa Vihreitä ja/tai Kokoomusta, jokunen hassu ehkä Vasemmistoliittoakin. Politiikasta ei kuitenkaan erityisesti puhuttu. Jos joku olisi maininnut kannattavansa Perussuomalaisia, niin olisi katsottu hitaasti ja pitkään. Pelkkä ajatuskin roikkuhousujen äänestämisestä vaikutti absurdin hullunkuriselta.

Kun Halla-aho sitten kertoi asettuvansa Perussuomalaisten ehdokkaaksi 2006 niin moni oli pahoillaan, sillä hänet olisi mieluusti nähty "oikeiden" puolueiden riveissä. Ratkaisua pidettiin kummallisena ja typeränä.

Halla-aho kuitenkin jatkoi bloggailuaan ja onnistui ilmeisesti sen verran hyvin jossain akateemisessa vaalitentissä, että vaalien jälkeen muutamakin tuttu mutisi äänestäneensä häntä. Tunnustusten jälkeen useampi muukin kömpi kaapista ulos ja sanoi, että ainakin meinasi äänestää häntä. Yksi teologityttönen kertoi, että kun hän mainitsi kokoomusaktiivina hyörivälle äidilleen, että äänesti Halla-ahoa niin äiti oli epäillyt tyttärensä henkistä tasapainoa. Väikkäriä vääntävä veli oli sitten siskonsa pelastanut sanomalla, että hänkin piti tekstejä hyvinä. Kaikki kuitenkin vakuuttivat kuorossa, että ei tässä nyt mitään persuja olla, puoluehan on täynnä paksuja juntteja tai kylähulluja ja kattokaa nyt tota Soiniakin, sehän näyttää ihan Jabba the Hutilta.

Mutta miksi siis Halla-ahoa? Ei tämä porukka mistään sikaniskoista koostunut, kukaan ei tainnut edes tuntea henkilöä, jolla olisi leijonariipus. Minun analyysini mukaan syynä oli Halla-ahon argumentaatio, jolla hän oli hyökännyt erityisesti Vihreiden kimppuun. Hän osoitti kaksoisstandardit ja ajatukselliset umpikujat jotka seuraavat, mikäli Vihreiden keskenään ristiriitaisia lausuntoja pohditaan pidemmälle. Hän kyseenalaisti koko akateemisen vihreyden ytimen eli sen, että he (me) koimme olevamme älyllismoraalisesti ylivoimaisia. Kaiken kukkuraksi hän karnevalisoi sinällään vaivaannuttavan suvaitsevaisuusretoriikan ja otti tavallaan haltuun diskurssin naurunalaistamalla käytetyt fraasit ja terminologian.

Tämä oli vakava isku, sillä itseään nokkelampana pitävät kestävät kaiken muun paitsi sen, että heille naureskellaan ja fiksuus kyseenalaistetaan. Ja ikävä kyllä vielä siten, että asiaa ei voinut sivuuttaa olankohautuksella todeten, että kato sä et tajuu.

Vähän toivottiin, että josko joku nyt meidän älyköistämme jotain keksisi Halla-ahon nollaamiseksi. No ei keksinyt, vaan toinen toistaan nolommat kannanotot seurasivat toistaan. Alettiin hävetä sitä, että oltiin positioitu itsemme vihreiksi. Ei siksi, että tavoitteissa (parempi maailma jne.) olisi jotain vikana vaan siksi, että kellokkaat vaikuttivat Halla-ahoon verrattuina olevan jotenkin niin hitaalla.

Nykyään halla-aholaisia tuntuu pyörivän joka nurkassa omissakin piireissä. En ihmettele. Hän on aivan poikkeuksellisen taitava retorikko, jonka keskeisenä metodina on tehdä pilaa vastustajistaan. Eikä kukaan halua äänestää poliitikkoa, jonka lausunnoista kaverit voivat vääntää jonkin halla-aholaisen kompapuheen.

Ei tämä tarkoita sitä, etteikö porukka pitäisi Soinin lihansyöntialleviivauksia vastenmielisinä tai kummeksuisi halla-aholaisten aselinjauksia. Mutta se tarkoittaa sitä, että niissäkin piireissä, joissa Vihreät ovat aiemmin dominoineet, ropisee paljon ääniä Perussuomalaisille.

Sen verran varausta tähän, että ei tämä ole "kuinka minusta tuli nuiva" tai "miten käännyin persuksi" - tyyppinen kirjoitus. En miellä itseäni varsinaisen nuivaksi enkä ainakaan persuksi. Ja mikäli Soininvaarasta tulee jollain konstilla ehdokas, niin on hän tällä hetkellä minun shortlistani kärjessä. Mutta jollei lähde, niin sitten en tiedä.

torstai 26. elokuuta 2010

Ei se totuus nyt niin itseisarvollista ole

Seurailin tässä ihmeissäni Anni Sinnemäen lausunnosta syntynyttä kohua ja keskustelua asian tiimoilta. Sinnemäkihän sanoi SDP:n verokantojen olevan aivan käsittämättömiä, kun kaikkeen sanotaan ei. Tueksi hän listasi yksityiskohtaisen luettelon SDP:n ei-kannoista. Demarit, tai lähinnä Eero Heinäluoma raivostuivat ja kertoivat, että Anni oli "keksinyt SDP:n verokannat omasta päästään" eikä kuulemma moista vääristelyä ole koskaan keltään muulta puheenjohtajalta kuultu.

Jostain syystä nettikeskusteluissa ei juuri arvioitu kummankaan lausuntojen todenmukaisuutta, vaan keskityttiin asian sivusta räyhäämiseen.

Itsekin olisin kuitannut asian ratkaisemattomana, koska en ole perehtynyt demareiden kannanottoihin erityisen tarkkaan, mutta kun on tämä netti. Ville Niinistön Vihreän Langan blogiin oli mahdollisesti toimituksen toimesta lisätty (päättelin asian siitä, että Iltalehdessä Niinistön samassa postauksessa lisäystä ei ollut) luettelo Sinnemäen väitteistä ja linkattu sitten uutisiin, joissa demarit kantaaottivat aivan kuten Anni oli todennut.

Monella tasolla hämmentävää. Jos poliittinen vastustaja jää noin pahasti housut kintuissa yllätetyksi niin kuvittelisi, että Vihreät ottavat tilanteesta kaiken riemun irti. Tai joku politiikan toimittaja. Mutta ei näköjään.

Heiniluomaa on pakko joko ihailla tai ihmetellä, sillä joko hän ymmärtää, ettei niitä lausuntojen todenperäisyyttä kukaan viitsi kaivella tai niistä ole edes väliä, vaan nyt kannattaa keskittyä Annin käytöksen kauhisteluun. Tai sitten hän ei vain ymmärtänyt, että nykyään menneetkin lausunnot saadaan hyvin sukkelasti framille. Kumma juttu, kaiken kaikkiaan.

keskiviikko 18. elokuuta 2010

Jos pantaisiin vielä ripaus suhteellisuudentajua

Jyrki Kasvi kolumnoi käsitteestä enemmistön diktatuuri, jos kohta tarkoituksena taitaapi olla Timo Soinin näykkiminen vihjailemalla, että hän ajaisi kovaa enemmistövaltaa.

Vahinko kyllä hänen esimerkkinsä on niin kummallisesti valittu, että lukijaa alkaa mietityttää Jyrkin kyky asettaa asioita mittasuhteisiin. Hän nimittäin on rustannut valtuustokysymyksen, koska maailma on Espoossa niinkin pahasti rempallaan, että eräät elämänkatsomustietoa sekä vähemmistöuskontoja opiskelevat joutuvat kärsimään jopa kolmesta hyppytunnista viikossa verrattuna evlut koulutovereihinsa.

Koska Soini samaisessa kokouksessa erehtyi mainitsemaan, että hänen käsityksensä mukaan asia olisi hoidettava siten, että kokonaisuutena hyppytunteja olisi mahdollisimman vähän eli mennään enemmistön tarpeiden mukaan niin Jyrki intoutuu tämän perusteella maalailemaan synkkiä visioita perussuomalaisten sisimmistä arvoista.

Hölmöä tässä on se, että satunnainen lukija tulkitsee Kasvin tarkoittavan sitä, että olisi periaatteessa parempi, että hyppytuntien määrä kaikilla olisi suunnilleen sama siitä huolimatta, että moinen järjestely todennäköisesti lisäisi merkittävästi hyppytuntien kokonaismäärää. Ja tämä siis koska vähemmistöillä on oltava suoja, vaikka kaikilla menisikin sitten huonommin. Ja Soini esiintyy sitten näytelmässä ns. järjen äänenä, joka torppaa viherpiipertäjien pönttöily-yritykset.

Olen aivan varma (toivottavasti), että tätä Kasvi ei tarkoittanut. Mutta tältä se nyt näyttää.

Ei Soinin tai varsinkaan Halla-ahon suosiossa ole ihmettelemistä. Heidän päämaalinsa ovat vihreät ja moniin vihreisiin on aivan tolkuttoman helppoa osua ja kerätä irtopisteitä yleisön ulvoessa naurusta. Ja jotenkin välillä tuntuu (tunnen monia vihreitä hyvin) että ne eivät edes tajua, miksi ihmiset pitävät vihreitä pikkuisen pösilöinä.

Minua tämä harmittaa henkilökohtaisesti siksi, että olen useasti vihreitä äänestänyt mutta viime vuosina monet kannanotot ovat olleet niin noloja, että hävettää.

Ei tämä nyt Jyrkiltä mikään major stumble ollut, mutta semminkin kuin monet netin vapautta koskeneet näkemykset ovat olleet aika oivia niin toivoisi, ettei tämmöisiä sammakoita paljoa enää loikkisi vastaan.

Täytyykin vielä laittaa sen blogiin kysymys, mitä se mahtoi tarkoittaa lauseella "historia opettaa, että muuten demokratia taantuu enemmistön diktatuuriksi." Että niinku lol.